Inkkari

 

 

 

Olen isäni etäomaishoitaja ja omaishoitajana toimivan äidin tukihenkilö.

 

 

 

 

Minulle asuvalinta oli helppo, koska intiaanikulttuuri on aina jotenkin viehättänyt. Valtaisasta pukuvalikoimasta löytyi sopiva asu yllättävän helposti ja makutuomareitakin oli avustamassa.

 

 

 

 

 

 

Yleensä vierastan uusia tilanteita, välttelen kameraa ja huomion keskipisteenä olemista. Oli kuitenkin yllättävää huomata miten rooliasussa esiintyminen oli helppoa, luontevaa ja hauskaa. Jopa nautin siitä huomiosta! Fiilis oli mahtava ja itsetuntoa kohottava. Liikkuessamme kuvauspaikoilla oli mukavaa nähdä iloisia ja uteliaitakin ihmisiä. Kokemus oli aivan huikea ja piristävä. Päivä oli kerrassaan loistava!

 

 

 

 

Alussa olin niin ennakkoluuloja täynnä, mutta utelias lähtemään mukaan. Pelkäsin ihmisten huomiota, tai että joku arvostelee. Liikuttiin vierailla vesillä ja osaltaan tilanne pelotti muutenkin etukäteen. Kaikki olikin päinvastoin, ja saimme pelkkää ihailua osaksemme.

 

 

 

 

 

 

Eräskin mies tuli sanomaan, että ”Wau, mikä juttu teillä on! ”Kahvilasta juoksi yksi nainen kameran kanssa perässä ja halusi kuvata. Kaikki vastaantulijat kohtasivat hyväntuulisina ja itseäkin alkoi hymyilyttämään.

 

 

 

 

 

 

Näen itseni kuvissa ajattelemassa tulevaisuutta, tätä hetkeä ja sitä, että isä jonain päivänä vielä pystyisi sanomaan nimeni ääneen. En ole vihainen miksi meille on näin tapahtunut, vaan osaltaan näen itseni katsomassa eteenpäin, kaikesta huolimatta.