Pieni talo preerialla

 

Olen mieheni omaishoitaja. Mies sairastui äkillisesti 4,5v sitten.

 

 

Ihmettelen miten voi roolileikki muuttaa ihmistä, sillä olen yleensä takarivissä viihtyvä. Alkuun oli innostus vähän kateissa, eikä sopivaa asua meinannut löytyä. Ja siinä se sitten oli "Pieni talo Preerialla"-asu, korkkiruuvikiharat ja päivänvarjo. Ne veivät mukanaan ja ujous oli tipotiessään.

 

 

Kuvaustilanteissa ryhmän mukana tunsin itseni tärkeäksi ja jopa jossain tilanteissa rohkeaksi. Olin ylpeä itsestäni. Minäkin pystyin nauttimaan tilanteesta! Aivan mahtava tunne. Tämä päivä jäi ikimuistoisesti mieleen, voimavaraksi eteenpäin!

 

Toimistolla pidetyn näyttelyn jälkeisenä päivänä olin jopa suorassa radiolähetyksessä, mitä en olisi osannut ikinä ajatella ennalta. Ystäväni soitti heti sen jälkeen ja kehui että olin ollut mahtava. Kehut lämmittivät mieltä.

 

Olen ylpeä että lähdin mukaan, sain rohkeutta osallistua ja siitä että voin katsoa kuvaani nyt.

 

Kannattaa olla rohkea ja lähteä liikkeelle ja eteenpäin. Hyppy tuntemattomaan kannattaa. Ottaa vaan ensimmäisen askeleen ja asiat lähtee sujumaan ihan itsekseen. Teema tempaa mukaansa. Huikea tunne lähti heti siitä, kun uskalsi astu pukuvuokraamon ovesta ulos ja antoi palaa. Näitä kuvia pitäisi katsoa joka kerta kun elämä muuten harmittaa.